Maaseudulla työtä tekeviä ei saa jättää yksin

 

Suomi liittyi Euroopan Unioniin vuonna 1995. Yhdessä yössä maataloustuotteiden hinnat putosivat maailmanmarkkinatasolle. Maataloustuottajille, maaseutuyrittäjille ja viljelijöille alettiin maksaa EU- ja kansallisia tukia korvaamaan hinnan alennuksia. Tukien tarkoituksena oli myös se, että kuluttajille pystyttäisiin tuottamaan elintarvikkeita kohtuulliseen hintaan. Myös maaseudulla työskentelevien työnkuva muuttui yhdessä yössä, sillä EU toi mukanaan byrokratian. Esimerkiksi pienten tilojen viljelijöillä oli ennen vuotta 1995 täytettävänä yksi lomake: pinta-alalisähakemus. Yhtäkkiä tuli paljon erilaisia tukimuotoja, kuten mm. tilatuki, luonnonhaittakorvaus, ympäristötuki, sonni- ja emolehmäpalkkio, laajaperäisyyspalkkio. Laskettiin rehualoja: CAP-rehualoja ja luonnonhaittakorvauksen rehualoja. Eläimet tuli rekisteröidä ja ilmoittaa lomakkeilla kuntaan ja nautaeläimet korvamerkitä sekä ilmoittaa korvamerkkien kymmennumeroiset sarjat kuntaan. Kaikki peruslohkot piirrettiin ja niille annettiin lohkotunnukset. Toimin tällöin Mouhijärven kunnan maaseutuasiamiehenä ja varsinkin maanviljelijät olivat hädissään, jopa pelokkaina tulevasta. Muistan elävästi kuinka viljelijät tulivat toimistooni lomakkeet kädessä ja pyysivät apua. Monet sanoivat, että osaavat kyllä viljellä, mutta eivät ymmärrä miten täyttävät paperit, sillä niissä käytettiin ihan uusia termejä ja tukimuotoja, jotka uusia viljelijöiden lisäksi virkamiehille.

 

Minulla palautui 1995 vahva tunne 1960-luvulta, jolloin toteutui suuria verouudistuksia. Muistan kuinka isäni otti minut mukaan verokurssille. Kurssilla tunnelma oli maaseutuväestön keskuudessa odottavan pelokas. Ilmapiiri kuitenkin helpottui, koska kurssilla ollut kouluttaja opasti ja kertoi asioista ymmärrettävästi. Hän oli kiinnostunut yleisöstään. Kouluttaja teki minuun, lapseen, silloin suuren vaikutuksen. Kun toimistooni tuli viljelijä, iso raavas mies, joka purskahti epätoivoiseen itkuun, mieleeni palautui yhteys 60-lukuun. Se oli käänne.

 

Aloin opiskella EU-byrokratiaa yötä päivää. Monet maatalojen pirtit täyttyivät koko päivän kestäneistä koulutuksista. Otin myös viljelijöitä vastaan toimistossa niin pitkään kuin heitä riitti, en välittänyt virka-ajoista. En olisi saanut silloin työssäni neuvoa enkä kouluttaa senaikaisen ohjeistuksen mukaan. Sydämessäni kuitenkin tunsin, että tein oikein. En olisi voinut katsoa vierestä jos viljelijän väärin täyttämä lomake, mutta oikein viljelty peltoala olisi vienyt hänet taloudellisiin vaikeuksiin. Tällä hetkellä ohjeistuksessa on, että virkamies saa neuvoa, ja tätä pidetään hyvänä asiana.

 

Innostuin niin kouluttamisesta, että opiskelin työni ohessa opettajan pedagogisen pätevyyden sekä erityispedagogiikan perusopinnot reilu kymmenen vuotta sitten. Vaikka toimenkuvani on maaseutuhallinnossa noista ajoista muuttunut, edelleen koulutan, vaikka se ei enää tehtävänkuvaani kuulu, viljelijöitä sähköisessä tukihaussa. Sastamalassa olemmekin pokanneet kahtena viime vuonna Suomen korkeimman sähköisen tukihaun palautusprosentin.

 

Nyt on meneillään uusi CAP2027–uudistus, joka tuo mukanaan uusia termejä ja merkittäviä toimintaympäristön muutoksia. Ministeriö on ottanut suunnittelutyöhön laajan osallistumisen ja olen saanut olla yhtenä kuntien edustajana muutamassa työpajassa. Olen vienyt viestiä, että myös pienillä tiloilla tulisi olla mahdollisuus menestyä. Viljelijöiden työ ruoantuotannon ohella esimerkiksi ympäristönhoitajina tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Viljelijöille tämän tulisi olla mahdollisuus ja ansaintamahdollisuus. Ympäristöasioita ei saa maksattaa viljelijöillä, vaan esimerkiksi hiilensidonnasta tulisi saada tuotantokorvausta.

 

Kuvateksti: 1990-luku oli maaseutuhallinnossa hyvin kiireistä aikaa. Kuvassa Katariina Pylsy, Mouhijärven kunnan maaseutuasiamies vuonna 1998.

kp 1998-pieni