Ensimmäiset kosketukseni maatalouteen

Synnyin Hämeenkyrön Pylsyn sukutilalle ja vanhempani Lauri ja Anni Pylsy olivat innokkaita maanviljelijöitä ja maitotilallisia. Alle kouluikäisenä ”päivähoitopaikkani” oli isoveljeni kanssa vasikoiden karsinassa, jossa leikimme pikkuporsaiden kanssa lämpölampun alla.

Äitini sairastui vakavasti, kun olin 5-vuotias. Kun äiti teki suursiivousta, hän kaatui lattialle. Ambulanssia odottaessamme ajattelin, että äitiä auttaisi, jos minä jatkaisin hänen työtään. Rupesin pesemään lattiaa, ja kun katsoin äitiä murheissani ja peloissani, kaadoin vahingossa pesuämpärin. Isä kuivasi lattian kädet täristen sanaakaan sanomatta. Se oli pienelle lapselle sanaton hyväksyntä siitä, että autetaan äitiä yhdessä koko perheen voimin.

Isällä oli paljon työtä ja ajattelin, että minun pitää ottaa vastuuta siivoamisesta ja ruoanlaitosta, koska olin tyttö. Mutta isäni opetti minut myös ajamaan traktoria ja peruuttamaan peräkärryä. Olin kesäisin heinäpellolla ja muissa töissä traktorikuskina. Heinämiesten kuultiin usein sanovan: ”Kyllä tiedetään koska Katariina tulee. Plikka, kun on pukilla, nousee Fordista musta savu.”

Isäni hoiti yksin suuren lypsykarjan ja minun tehtäväni oli iltaisin käydä ruokkimassa ja harjata eläimet sekä kuivata parret. Isän sisarukset poikkesivat usein navettaan kannustamaan minua hakeutumaan maatalousoppilaitokseen.

Mustialan maatalousopistossa agrologiksi opiskellessani tulin viikonloppuisin kotiin, jotta sain antaa iäkkäälle isälleni vapaan viikonlopun navettatöistä. Aviomieheni Eero oli jo tullut kuvioihin ja innolla teimme yhdessä maataloustöitä. Isäni iloitsi, kun kylvötyöt ja heinähommat tehtiin reippaasti.

Isäni oli kannustava. Hänellä oli taito etsiä kaikista asioista positiiviset puolet. Hän valoi minuun uskoa ja rohkeutta siitä, että naisena voin tehdä kaikenlaista työtä. Isä tiesi, että unelmien saavuttamiseen tarvitaan työtä ja että suurin este työn tekemiselle on pelko epäonnistumisesta. Tiukassa paikassa muistan isän kannustuksen olla rohkea.

Isäni kuoltua ja äitini jäätyä sänkypotilaaksi, muutimme perheemme kanssa kotiini, jotta äitini voisi asua omassa kodissaan elämänsä loppuun asti. Äitini oli silloin ainoa elossa oleva isovanhempi lapsillemme ja he ovatkin myöhemmin sanoneet, että vaikka he eivät montaa vuotta saaneet mummua pitää, eri sukupolvien läsnäolo on tuki ja turva, joka kantaa.

Minulle työ on terapiaa ja tapa selvitä eteenpäin. Maaseudulla ihmiset huolehtivat työllään niin omasta kuin toistenkin hyvinvoinnista sekä myös ympäristöstään. On kyseenalaistettu maaseudun asutus, mutta jos maaseutua ei kukaan asuttaisi, kuka silloin hoitaisi sitä ja miten olisimme omavaraisia? Maisemien arvostus on myös nouseva trendi. Maisemien hoito laiduntamalla on vähentynyt maatalouden murroksessa. Maisemien ja ympäristön hoito on jäänyt yhä enemmän viljelijöille, vapaaehtoisille ja asukkaille.

Kuten isäni kannusti minua, haluan kannustaa maaseudun ihmisiä työssään. Myös lakeja ja määräyksiä pystytään tekemään, ja ne tulisikin tehdä, kannustaviksi.